Voiko vain lakimies ymmärtää lakia?

Uusimmassa Lakimies-lehden numerossa professori Heikki Halila kirjoittaa otsikolla Me lakimiehet naurettiin niin. Otsikko on viittaus vanhaan suomalaiseen sananlaskuun, jossa kanttorit nauroivat kuin papit. Artikkelista on seurannut iso määrä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Halilan puheenvuoroa on pidetty suorastaan syrjivänä niitä oikeustieteellistä tutkimusta tekeviä kohtaan, joiden opinnot ovat tehty esimerkiksi hallinto- tai liiketaloustieteen alalla.

Oikeustiede on siitä kummallinen ala, että se on useimmille tutkinnon suorittajille puhdas ammattitutkinto. Sen suorittanut tekee lakimiehen ammattihommia. Sitä voitaisiin siis periaatteessa opettaa ammattiopistoissa samaan tapaan kuin kokin tai elektroniikka-asentajan tutkintoa. Pohjimmiltaan oikeustiede opettaa, kuinka hoidetaan erinäisiä asioita tuomioistuimissa. Oikeustieteellisessä opiskellut tietää, mihin perusteisiin voi vedota ja millä tosiseikoilla perusteita voi osoittaa tosiksi tai epätosiksi. Lisäksi oikeustiede opettaa, kuinka tehdään sopimus ja kuinka erinäiset tekniset asiat hoidetaan yksityisissä tai julkisissa yhteisöissä.Oikeustiede opettaa myös analysoimaan ja soveltamaan kulloinkin voimassa olevaa lainsäädäntöä. Kaikki nämä asiat, joita kutsutaan lainopiksi ovat hyvin monimutkaisia, mutta niin ovat muillakin aloilla opetettavat asiat. Normaalista amis-tutkinnosta oikeustieteen maisterin tutkinnon erottaa lähinnä se, että juristin pitää osata kirjoittaa enemmän kuin esimerkiksi lähihoitajan.

Historiallisesta perustastaan johtuen oikeustieteellinen tutkinto on kuitenkin aina ollut yliopistotutkinto. Yliopistoissa oikeustiede on oppinut paljon muista tieteenaloista. Siitä on tullut (joiltakin osin) tiedettä, koska siinä sovelletaan yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa, ja joskus muitakin tieteitä. Sen vuoksi OTM-tutkinnon suorittajien yleinen käsitys tieteellisen tiedon soveltamisesta on keskimäärin korkealla tasolla.

Luin äskettäin HTT Lea Halosen korkeatasoisen oikeustieteellisen väitöskirjan vesiensuojelusta. Ei sitä lukiessa tullut mieleen miettiä mikä on kirjoittajan perustutkinto. Heikkotasoinen on sensijaan heikkoa, vaikka papit nauraisivat kuinka paljon tahansa. Oikeustieteellisten tiedekuntien kannattaa keskittää naureskelun sijasta voimavaransa oman tieteellisen tasonsa nostamiseen.

Lakimiesliiton tulisi jatkossa keskittyä huolehtimaan juridiikkaa ammattina hoitavien ammatillisista asioita, eikä keskittyä naureskelmaan oletetuille vihollisille. 

Ryhmäkanne ja Caruna

Ensin vähän historiallista taustaa. Elinkeinoelämän järjestöissä oltiin 90- ja 00-luvun alkuvuosina todella huolissaan. Suomen hallitusten ohjelmiin oli noussut ajatus siitä, että mahdollistetaan kuluttajien ryhmäkanteet yrityksiä vastaan. Kauhukuvina olivat amerikkalaiset ryhmäkanteet, joissa rahanahneet asianajajat keräävät asiakkaita ja vaativat valtavia korvauksia pahaa-aavistamattomilta yrityksiltä.

Erityisenä huolen aiheena oli se, että Suomesta tulisi jonkinlainen EU:n eldorado, jossa voitaisiin nostaa koko Eurooppaa koskevia ryhmäkanteita.

Ryhmäkannelaki tuli. Siitä on olemassa oma lakinsa (Ryhmäkannelaki 444/2007). Laki on ollut voimassa jo yhdeksän vuotta, mutta sitä ei ole sovellettu kertaakaan.

Ryhmäkanne tarkoittaa sitä, että joukko pienen vaatimuksen omaavia henkilöitä voi yhdessä vaatia korvauksia sellaiselta taholta, joka on toiminut sopimuksen vastaisesti tai muuten aiheuttanut suurelle joukolle vahinkoa. Klassisena esimerkkinä on pidetty tilannetta jossa sähköyhtiö nostaa hivenen maksujaan: kenenkään vahinko ei ole suuri, mutta yhteensä vahinko on mittava. Hieman ironisesti tämä esimerkki on nyt kovin ajankohtainen.

Elinkeinoelämän todennäköisesti ihan järkevän painostuksen vuoksi suunniteltua lakia laimennettiin siten, että kuka tahansa ei voi nostaa ryhmäkannetta. Sen voi nostaa vain Kilpailu- ja kuluttajavirastossa kuluttaja-asioista vastaava ylijohtaja, eli kuluttaja-asiamies. Hän voi myös viedä asian ryhmävalituksena kuluttajariitalautakuntaan.

Syystä tai toisesta kuluttaja-asiamies ei ole kertaakaan käyttänyt tätä oikeuttaan. Joitakin houkuttelevia tilanteita on ollut. Viimeisimpänä Elisan toiminta paperilaskujen maksullisuudessa. Elisa peri 1,90 euroa paperilaskun lähettämisestä. Kuluttaja-asiamies vei jutun markkinaoikeuteen, voitti jutun ja Elisa laski paperilaskun hintaa yhdellä sentillä. Joku nopeampi olisi tässä alkanut pohtia ryhmäkanteen mahdollisuutta. Näin ei kilpailu- ja kuluttajavirasto kuitenkaan ajatellut, joten ryhmäkanteen kynnys ei ylittynyt.

Nyt kynnys on ylittynyt. Sähkönsiirtoyhtiö Caruna nosti hintojaan. Kansa ja poliitikot ärähtivät. Myös kuluttaja-asiamies valpastui. Tämän aamun Ylen uutisten mukaan kuluttaja-asiamies Päivi Hentunen on käynyt neuvotteluja Carunan kanssa. Tämä on hänen leipätyötään: pitää yhteyttä erilaisiin kuluttajasopimuksia tekeviin tahoihin ja keskustella sopimusehtojen järkevyydestä. Hentunen vähän pyöritteli lausumaansa, mutta piti mahdollisena ryhmäkanteen nostamista.

En ole ihan varma, että tämä on se ensimmäinen järkevä tilanne testata ryhmäkannelain toimivuutta. Sähkönjakeluyhtiöiden toiminnan taustana ovat kuitenkin muutaman vuoden takaisten myrskyjen jälkeiset vaatimukset parantaa sähkön toimitusvalmiutta, ja sitä kautta uusia jakeluverkkoa. Pari vuotta sitten julkinen mielipide vaati, että jakeluvarmuutta pitää parantaa. Jotakin se varmuuden parantaminen maksaa.

Jo ihan lähtökohtaisesti tämä ei vaikuta kovin varmalta jutulta. Sinänsä epäilyttävät verosuunnitteluun käytetyt konsernilainat eivät ilmeisesti vaikuta sähkön siirtohintoihin.

Toisaalta on hyvä, että sähkönjakeluyhtiöiden kaltaisten paikallisten monopolien hinnoitteluperiaatteita nostetaan keskusteluun. Kaiken monopolihinnoittelun pitää aina olla keskustelun alla.

Palautusoikeus nettikaupassa on ilmaista - mutta kuinka kauan?

Lähikaupassamme on nykyään tungosta. Se ei johdu suuresta ostajien määrästä vaan siitä, että kauppa on samalla posti. Sinne tulee iso osa naapuruston netistä tilaamasta tavarasta: vaatteita, urheiluvälineitä, kirjoja. Paketin jonottajia riittää.

Paketin palauttajiakin on paljon. Osa palautuksista johtuu varmaankin siitä että saapunut tavara on ollut muuta kuin mitä on tilattu. Tai tavarassa on jokin virhe. Silloin kuluttajalla on tietenkin oikeus palauttaa tuote.

Iso osa palautuksista koskee kuitenkin täysin virheetöntä tuotetta. Monet nettikaupan mainostavat sellaistenkin tavaroiden ilmaista palautusoikeutta. Kauppa maksaa palautuksesta aiheutuvat postikulut. Kerrotaan ihmisistä jotka ovat tilanneet neljätoista paria kenkiä, ja pitävät vain yhdet. Loput kengät palautetaan takaisin.

Viime vuoteen asti kuluttajalla oli nettikaupassa vapaa palautusoikeus, kunhan palautus tapahtui 14 päivän sisällä tavaran saapumisesta. Palautus tapahtui aina kaupan kustannuksella. Mutta viime vuonna laki muuttui. Virheettömän tavaran saa palauttaa saa 14 päivän ajan, mutta kauppa saa päättää maksaako se virheettömän tavaran palautuskulut vai pitääkö ostajan maksaa ne.

Ainakin toistaiseksi kaikki suurimmat nettikaupat ovat säilyttäneet vapaan palautusoikeuden. Kilpailu on niin kovaa että kukaan ei ole uskaltanut siitä luopua. Osa pienemmistä erikoiskaupoista on kuitenkin laittanut rajoituksia palautusoikeuteen. Virheettömän tavaran palautus on voitu siirtää kokonaan ostajan maksettavaksi tai siihen on tehty määrällisiä rajoituksia. Esimerkiksi niin että vain kerran saa palauttaa ilmaiseksi.

Tavallisesta kaupasta ostettaessa vapaata palautusoikeutta ei ole. Monet kaupat ovat sellaisen myöntäneet, mutta silloin kysymyksessä on kaupan myöntämä ylimääräinen etu.

Mielenkiintoista nähdä millaisiksi käytännöt tulevat muuttumaan. Aion seurata tilannetta ja kirjoittaa siitä myöhemmin uudelleen. Toistaiseksi kuluttajan kannattaa nauttia siitä ilosta, että netistä ostettaessa palautusoikeus on vapaampi kuin kaupasta ostettaessa.

Yhden ihmisen osuuskunta

Yrittäjyyden aloittamiseen kannustetaan. Mutta miten yritystoiminta kannattaa aloittaa. Vuoden 2014 alusta on käytettävissä yksi mahdollisuus lisää. Osuuskunnan perustaminen helpottuu.

Oman yritystoiminnan aloittaminen on periaatteessa aika yksinkertaista. Erilaisia julkisia neuvontakanavia on useita. Helpoin tapa aloittaa yrittäjyys on ilmoittaa itsensä elinkeinonharjoittajaksi. Se vaatii ilmoituksen valtionhallinnon yritystietokantaan eli ytj-järjestelmään. Yhdellä paperilla saat itselleen yrityksen ”henkilötunnukset”, eli kaupparekisterinumeron ja y-tunnuksen. Samalla voit ilmoittautua verorekistereihin. Vastaat itse kaikista veloista ja velvoitteista, samalla tavoin kuin muistakin omista veloistasi.

Myös avoimessa yhtiössä ja kommandiittiyhtiössä yrittäjä on itse vastuussa velvoitteistaan. Avoimessa yhtiössä useampi henkilö toimii yhdessä. Kommandiittiyhtiössä on mukana yrittäjän lisäksi rahoittaja, äänetön yhtiömies. Hän sijoittaa rahaa tai omaisuutta yritykseen ja saa sitä vastaan osan yrityksen voitosta mutta ei osallistu muulla tavalla yrityksen asioiden hoitoon.

Osakeyhtiö on Suomen yleisin yhtiömuoto. Osakeyhtiön perustajat sijoittavat yritykseen rahaa merkitsemällä yhtiön osakkeita. Heistä tulee yrityksen osakkeenomistajia. Jos yritys tuottaa voittoa, voivat osakkeenomistajat saada takaisin sijoittamaansa rahaa osinkoina. Jos yritys ei menesty, osakkeet eivät tuota mitään.

Osuuskunta tarkoittaa yhteenliittymää, jossa yhdessä harjoitetaan yritystoimintaa jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Suomessa tämä on tarkoittanut sitä että tarvitaan vähintään kolme perustajaa, jotka yhdessä sopivat perustamiskirjassa toiminnan tarkoituksesta, osuusmaksuista ja siitä ketkä voivat olla jäseniä.

Jatkossa osuuskunta perustetaan hyvin samalla tavoin kuin osakeyhtiö. Perustajat allekirjoittavat perustamissopimuksen. Yksikin henkilö voi perustaa osuuskunnan. Lain tarkoituksena tuntuu olevan se, että tämä yksi henkilö voi sitten kutsua muita osuuskunnan jäseneksi. Mitenkään pakollista tämä ei ole, vaan yksikin henkilö voi harjoittaa osuustoimintaa.

Suurin ero osakeyhtiön ja osuuskunnan välillä on päätöksenteossa. Osakeyhtiössä jokainen osake antaa (yleensä) yhden äänen. Osuuskunnassa kaikilla jäsenillä on yhtä monta ääntä. Tällä ei ole merkitystä jos yhtiössä on vain yksi osakas tai jäsen.

Toinen suuri ero koskee tarvittavan pääoman määrää. Osakeyhtiön vähimmäispääoma on 2500 euroa. Osuuskunnassa ei ole vähimmäispääomaa, mutta vuosittain osa voitosta täytyy siirtää pääomaan kunnes sen suuruus on tuo 2500 euroa. Osuuskunnan voi siis periaatteessa perustaa ilman omaa pääomaa. Tämä ei kyllä ole toiminnan kannalta mitenkään hyvä idea.

Aika näyttää, syntyykö uusia ”yhden miehen osuuskuntia” ja mikä niiden käyttöala on. Lakiuudistus tuntuu aika keinotekoiselta. Olisi ollut parempi siirtyä kohti keskieurooppalaisia rajavastuuyhtiöitä, jotka ovat henkilöyhtiön ja osakeyhtiön välimaastossa ja sopivat paremmin pienimuotoiseen yhtiötoimintaan